Klaus Martin

Jokin aika sitten korvalehteni värähtivät muustakin kuin terävästä löylystä, kun Porvoon uimahallin saunassa pari eläkeläisukkoa haastoivat toisilleen: ”Ei ihme, että vanhuksilla ja vähäosaisilla menee täällä kurjasti, kun kaikki rahat menevät sinne Taidetehtaalle”. – Nauratti vähän vielä altaassakin, mutta vakavasti ottaen, kaupungin kulttuurielämän tiedotus ja brändäys on karahtanut uppotukkiin. Taidetehtaan epäonnistuneessa konseptissahan ei tueta kulttuurisisältöjä ja tekijöitä vaan  pelkkiä seiniä. Runeberg ja punamultaseinät eivät myöskään ole enää riittävä keihäänkärki muuttamaan mielikuvaa henkisestä asemastamme vain Helsingin itäisenä satelliittina.

Porvoo kutsuu itseään kulttuurikaupungiksi, vaikka sillä ei ole omaa teatteria, orkesteria tai taidemuseota. Kulttuuritapahtumilla onkin erityisen merkittävä vaikutus koko kaupungin kulttuuri-identiteettiin. Olen katsonut eri rooleissa läheltä lukuisia paikkakunnan kulttuuririentoja. Yleisenä havaintona on, että kun talkooporukka väsyy, tapahtumat kuolevat. Yhtä on reilusti tuettu ja se elää. Kaupungin tehtävä onkin jatkossa taata säännöllinen ja tasavertainen perustuki erilaisille tapahtumille: ei yksi valtakunnallisesti merkittävä tapahtuma kulttuurikaupunkia tee.

Kulttuuritapahtumien faunassa merkittävää osaa esittävät kolmannen sektorin tekijät, joilla ei useinkaan ole suuria resursseja varainkeruun ja markkinoinnin tehokkaaseen toteutukseen. Kaupungin kannattaisikin palkata pätevä kulttuurituottaja kaikkia kunnan tapahtumia varten. Hän voisi pitää koko tienoon tapahtumakalenteria näpeissään, jolloin vältyttäisiin turhilta päällekkäisyyksiltä. Tarjolla voisi olla myös subventoituja fasiliteetteja, kuten liikuteltavia esiintymislavoja, av-varustusta ja kulkuneuvo kuljetuksiin. Porvoossa olisi syytä puhaltaa yhteen hiileen. Olemme kovin pieni kaupunki kulttuuritarjonnan todelliselle sisäiselle kilpailulle: ylivoimaisesti suurin kilpailijamme sijaitsee täältä 45 kilometriä länteen.

Oikealla ja ajankohtaisella tiedotuksella on valtava merkitys, jotta ymmärtäisimme, mitä tapahtuu ja miksi. Tieto yksittäisestä katutaiteilijasta megalomaanisiin spektaakkeleihin tulisi olla nopealla varoitusajalla saatavilla eri tiedotuskanavissa, jotta kokonaiskuva kulttuuriporinasta tulisi kaikille selväksi. Tämä myös ruokkii itse itseään, sillä ihmisillä herää halu olla mukana liikehdinnässä. Porvoon kaupunki uudisti juuri tapahtumasivustoaan, joka ei vieläkään innoita kärrynpyöriin. Tässäkin kolmas sektori rientää apuun: Cult.porvoon sivuilta löytyy edelleen selkein ja kattavin listaus tienoon tapahtumista. Kokonaan puuttuvaa some-tiedotusta tuottaa vapaaehtoispohjalta kulttuurikollokvio #PorvooX:n ylläpitämät facebook & twitter –sivustot. Haastaisinkin kaupungin kaikki sektorit (yksityisen, julkisen ja järjestöt) tiiviiseen yhteistyöhön: on kaikkien etu, että kaikki tiedottavat toisistaan. Se luo mielikuvan tapahtumarikkaasta elinympäristöstä. Lisäksi satunnaisella päiväturistilla syntyy kenties idea jopa yöpymisestä, kun tarjolla on kulttuuriympäristön ja ateriointien lomassa muutakin ohjelmaa.

Kulttuuria pitää subventoida akuutisti, mutta sen kestävät taloudelliset hyödyt kiertyvät takaisin pitkällä aikavälillä mitä moninaisimpia reittejä. – Kulttuuri on hidas mutta  varma sijoitus!

 

(Julkaistu 21.3.2017 kirjoitussarjassa Porvoon Vihreiden kuntavaaliehdokkaat avaavat omasta näkökulmastaan vaaliohjelmaa. Kirjoitus käsittelee ohjelman kohtaa ”elävöitämme kaupunkikuvaa laadukkaalla katutaiteella ja tapahtumilla”)

 

Elävästi muistan  80-luvun teininä kielikoulureissulla Briteissä, kuinka jännittävän eläviltä sikäläiset kadut tuntuivat soittoniekkoineen, taikureineen ja taiteilijoineen. Se oli aikamoinen kontrasti silloiseen venymiseen kotikaupungin Carrolsin kulmilla, missä lähinnä rä’imme ringissä tsiigaillen tyhjää toria. Reissusta rohkaistuneena minäkin tallasin hakemaan poliisilaitokselta luvan katusoittoa varten. Rei’itin ja asetin leimatut lupalaput huolella nuottikansion viimeiselle sivulle heti Hectorin Ake, Make, Pera ja mä  -lyriikoiden taakse. Sen jälkeen olo oli turvattu virkavallan suhteen. Muistaakseni viidenkymmenen markan lupamaksun tienaamiseen meni pari ensimmäistä keikkapäivää.

Onneksi asenteet ovat muuttuneet ja katutason itseilmaisua pidetään nykyään ympäristöämme elävöittävänä juttuna eikä sen potentiaalisena terrorisoimisena.  Kaupunkitilojen haltuunotto on nykyaikainen ja raikas keino levittää kulttuurin sosiaalista ja osallistavaa ilosanomaa. Katutaide on monille myös kulttuurin kuluttamisen ensimmäinen oppitunti ja  porttiteorian mukaan sitä saattaa kohta jo epähuomiossa kaartaa galleriaan tai teatteriin. Katutaiteilijat myös näyttävät, kuinka julkiset tilat ovat kaikkien yhteisiä e ivätkä vain ruutukaavabyrokratian ja kauppaketjujen koskemattomia ihmisrännejä: eivät ne kaupunkeja tee, ihmiset tekevät.

Viime kesänä järjestettiin Iina Virkin johdolla Porvoon ensimmäinen katutaidefestivaali Strööt. Eri puolille kaupunkia alkoi ilmestyä yllättäviä teoksia ja varsinaisena tapahtumapäivänä muistan pohtineeni, koska viimeksi olisin haahuillut tuntitolkulla pitkin Porvoonjoen rantoja törmäillen jatkuvasti tuttuihin ja tuntemattomiin . Strööt oli vuoden 2016 kiinnostavin uusi avaus Porvoon kulttuuriskenellä. Vuoden 2015 kulttuuristartup-palkinnon myöntäisin taas verrattomalle Å-fest -sarjakuvafestivaalille, joka vain paranee ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumasta on vain kolmessa vuodessa tullut kaupungille uutta identiteettiä ja klangia luova liike. Å-fest on käytännössä nostanut Porvoossa pöydälle kokonaan uuden taiteenlajin tuoden myös valtakunnallisesti laajaa julkisuutta. Vuoden 2013 uuden kulttuurin pokaalin saa puolestaan Porvoo Jazz Festival, jonka sisällön laatu ja tuotanto ovat alusta lähtien olleet erinomaisia. Festivaalin muoto on jatkuvasti kehittynyt ja se on solminut aktiivisesti yhteistyötä myös yksityisen sektorin, kuten tienoon jo kuuluisaksi tulleen gastronomia-liikehdinnän kanssa.

Edellä vain muutama esimerkki laadukkaista porvoolaisista tapahtumista, joista valitettavan moni on myös kuollut, kuten legendaarinen Romanimusiikin festivaali. Se oli valtava menetys sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Tapahtumista ja taiteilijoista tulisikin pitää hyvää huolta niiden valtavan kulttuuria, yhteisöllisyyttä ja kaupungin vetovoimaisuutta sekä siten taloutta katalysoivien ominaisuuksien takia. – Katutaiteet ja tapahtumat houkuttelevat ihmisiä yhteen ihmettelemään tai ihastelemaan; pysähtymään kiireensä keskellä ottamaan kantaa ja vaihtamaan sanan jopa ventovieraan kanssa.

 

(Julkaistu 15.3.2017 kirjoitussarjassa Porvoon Vihreiden kuntavaaliehdokkaat avaavat omasta näkökulmastaan vaaliohjelmaa. Kirjoitus käsittelee ohjelman kohtaa ”elävöitämme kaupunkikuvaa laadukkaalla katutaiteella ja tapahtumilla”)

 

Porvoota halkoo kolme jokea: Mustijoki, Porvoonjoki ja Ilolanjoki. Symbolisesti voisi sanoa Porvoon seisovan iloisten ja tummien sävyjen suistossa kuten elämä itse. Molempia tarvitaan: jos kaikki suru mystisesti katoaisi, olisiko iloakaan olemassa? Kun katsomme ympärillemme, näemme maisemassa ihmiset, jotka peilailevat meitä ja näin opimme. Jos sulkeudumme, katoavat ihmiset sekä maailma, joka sekin vaatii havaitsijan ollakseen olemassa. Havainnointi ja kommunikaatio muodostavat elintärkeän sienirihmaston, joka ravitsee tietoisuutemme metsää ja antaa olemassaololle merkityksen.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden teemana on Yhdessä. Aito yhdessä tekeminen ja ideoiminen on sosiaalinen lihas, jolla pienikin yhteisö voi loistaa. Rehti yhteistoiminta ei koskaan tarkoita opportunistista mielistelyä tai utopistista keinohymyä, vaan terve kehitys vaatii toisaalta intoa ja osallistamista, toisaalta joskus kiivastakin kriittisyyttä.

Todellista yhdessä tekemistä voisi kutsua bändi-filosofiaksi, koska bändi on aina vapaaehtoisuuteen perustuva ryhmä, jossa tavoitellaan kuumeisesti yhteistä klangia ja synergiaa: kuin oltaisiin tekemässä samaa biisiä. Bändi on yhdessä tekemisen brändi! Se edustaa vapaata ja luovaa yhteisöllisyyttä. Hyvässä bändissä saa myös tehdä virheitä: yhteisön luottamus kestää sen. Ovatpa virheet usein jopa uuden edellytys, kuten Miles Davis on sanonut: älä pelkää virheitä, niitä ei ole.

Applen edesmennyt visionääri Steve Jobs kertoi eräässä haastattelussa, kuinka hän pikkupoikana kävi ajelemassa naapurin synkeän leskiukon nurmikkoa. Eräänä päivänä ukko yllättäen kaivoi tallistaan pölyisen peltipurkista, moottorista ja hihnasta tehdyn kivirummun. He laittoivat purkkiin muutamia tavallisia kiviä sekä vettä ja hiekkaa. Sitten ukko käynnisti myllyn, joka pitikin kovaa meteliä kun kivet sinkoilivat siinä ympäriinsä. Kun he seuraavana päivänä avasivat purkin, esiin tuli mitä upeimpia kiiltäviä kiviä.

Tarina jäi lopuniäksi Jobsin mieleen metaforana siitä, miten luonnollinen intohimoinen tiimi toimii. Vaikka välillä mekastetaan ja törmäillään, yhdessä tehdessä kiillotamme toisiamme sekä ideoitamme ja lopputuloksena saadaan kauniin hioutuneet kivet.

 

(Julkaistu Uusimaa-lehden kolumni-palstalla 12.2.2017)

Olemme kaikki osa maailmankaikkeutta ja sen luontoa. Ihmisen toimi täällä pallon päällä on avaruudesta katsottuna suuri systeemi ja helikopterista katsottuna Porvoo voisi olla vaikka kulttuuria kuhiseva kokonaistaideteos tai kulttuurikeko.

”Ekosysteemi tarkoittaa luonnoltaan verraten yhtenäisen alueen eliöiden ja elottomien ympäristötekijöiden muodostamaa toiminnallista kokonaisuutta.” (wiki)

Tämän kulttuurillinen analogia olisi seuraava:

Kulttuuriekosysteemi tarkoittaa elävän kulttuurikaupungin populaation ja ympäristötekijöiden muodostamaa toiminnallista kokonaisuutta

– Toimivan ekosysteemimme edellytys on luonnollisesti dialogi ja yhdessä tekeminen, jonka motivaattori ja hedelmä on taide ja kulttuuri.

 

Mikä motivoi tekemään taidetta?

– Ensimmäisenä tulee mieleen: Pakko – mikä ihana tekosyy..

Viimeaikaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa on jopa haastettu, että mikä pakko taidetta on edes tehdä? Porvoolainen tuottaja ja muusikko, Pekka Suominen kuvaili asian jokseenkin näin: ”Ihmisellä on pakonomainen tarve ilmaista itseään, mistä johtuu, että taide on ajan reflektiota eli taide on pakko.”

– Jos taide ei olisi pakko, olisi se kuin nuppu, joka ei koskaan viitsisi puhjeta kukkaan, jota yksikään eliölaji ei huomaisi ja mitään uutta ei syntyisi. Ja taidehan heijastelee kulttuuriamme, joka on ilma jota hengitämme; mesi jota juomme ja ympäristö jossa elämme.

Kerrotaan, että kun toisen maailmansodan aikaan tarvittiin säästöjä, pohti Winston Churchill kenraalinsa kanssa mahdollisia leikkauskohteita. Kenraali ehdotti, että leikattaisiin kulttuurista. Churchill vastasi: ”Ei leikata. Juuri senhän takia me taistelemme.” – Ja niinhän mekin jatkuvasti taistelemme yhdessä elävän kulttuurin puolesta!

 

Mikä sitten motivoi tekemään yhdessä?

Ensimmäisenä kohta voisi tässäkin olla: Pakko.

– Mutta tosissaan, kulttuurityön kapenevat arvostus ja määrärahat motivoivat voimien yhdistämiseen. Kuulostaa hieman paatuneen poliitikon puheelta, mutta päällekkäisyyksiä kannattaisi karsia ts. yhteistyötä lisätä ihan ruohonjuuritasollakin liittyen nyt vaikkapa tapahtumien markkinointiin, teknisiin tai tuotannollisiin toteutuksiin, tiloihin, asiantuntija-apuun jne. Myös kulttuuritilaisuuksien lisäarvoa ajatellen, kaikenlainen eri taiteenalojen fuusioiden synnyttämä yhteistyö ja avunanto nostaa tapahtumien kiinnostavuutta ja antaa niille lisäarvoa ja uusia sisältöjä, sekä samalla mainostaa ja kenties opettaa kulttuurinkuluttajalle ennestään vierasta taidemuotoa.

Aito kulttuuriekosysteemi motivoi yhdessä tekemiseen, koska sen interaktiivisessa maailmassa jokaista ihmistä saa halutessaan kutsua taiteilijaksi: Jokainen on taiteilija, kunhan sen vain itse huomaa ellei jopa huomauteta! Se miten tuo ”kädenjälki” kulloinkin raamitetaan taiteeksi vaihtelee. Esimerkiksi sepän kädenjälki heijastaa alan kulttuuria ja tekijänsä taidetta. Kun valokuvaaja rajaa siitä kuvan, syntyy teoksesta uusi tulkinta, jopa uusi teos, joka puolestaan saattaa antaa katsojalle joko esteettisen tai pragmaattisen kokemuksen. Tämä puolestaan voi johtaa alkuperäisen teoksen luo tai aloittaa uuden suunnan. Se on kuin auttajabakteeri, joka leviää tervehdittäessä, muuntuu tarvittaessa matkalla ja lopulta kaikki hyötyvät syntyneestä kannasta: yhdessä tekemisen kulttuurista.

Jokaisella ekosysteemin elämäntaiteilijalla on oikeus ellei jopa velvollisuus ottaa kantaa ja jättää vaikka kuinkin pieni perintö tuleville polville:

”Jokainen joka jättää jälkeensä yhdenkin kauniin runonsäkeen, jättää taivaan ja maan rikkaammaksi.” (Fernando Pessoa)

– Mutta taiteilija tarvitsee ihmisiä ympärilleen tukijoiksi, organisaattoreiksi, taiteen kuluttajiksi, kommentaattoreiksi tai vain kannustukseksi. Samoin taiteen nautiskelija tarvitsee taiteilijaa maailmanmenon peiliksi, estetiikankaipuun tyydyttäjäksi ja selittämättömän kuvaajaksi. Tämä innostus taiteesta ja kulttuurista saattaa hyvinkin innostaa tekemiseen ja oman elämän kuvaajan löytymiseen, mikä tuottaa iloa sekä itselle että toisille. Ja silloin on kulttuuriekosysteemin sisällä tapahtunut muunnos ja evoluutio, joka vaikuttaa aina molekyylitasolle saakka.

..

Kysyin muutamalta porvoolaiselta elämäntaiteilijalta alaotsikon mukaisen kysymyksen: mikä motivoi tekemään yhdessä. Tässä joogaohjaaja ja restauroija Emma Silventoisen vastaus:

”Miettimättä tuli mieleen, että meitä täällä motivoi tehdä yhdessä salakerhon päämajaa lasten kanssa; että monta muurahaista saa enemmän aikaan ja osallistuminen tuo tunteen osana olemisesta, aikaansaamisesta ja joukkovoiman hurmiosta. Yhdessä kolme lasta tyhjensi koko varaston vain muutamassa tunnissa. Yhteiset päämäärät ja tavoitteet motivoivat yhdistämään voimavarat. Monessa päässä on enemmän ideoita, ratkaisuja ja näkökulmia. Joukossa voi saada tukea omille ideoilleen ja niiden toteutukselle tai sitten huomataankin, että tämä homma ei toimikaan. Ehkä eniten motivoi tavoitteet, mutta myös matka muiden kanssa sinne kulkien. – Sosiaalisuus ja ajatusten vaihto; tunne johonkin kuulumisesta.”

– Tästä perheen kokoisesta ekosysteemistä tuli taas mieleen, että lapsilla on se luontainen into tehdä yhdessä ja siitä pitää aina muistaa ottaa mallia.

Tanssija, koreografi Panu Varstala puolestaan kuvailee motivaatiotaan tehdä yhdessä seuraavasti: ”Koitan etsiytyä sellaisiin ympäristöihin, joissa minun on hyvä olla ja samalla teen asioita sen eteen, että muillakin olisi hyvä olla. ”

– Mielestäni tuo on hyvin viisaasti sanottu: jos kaikki ajattelisivat noin kauniisti, eikö siitä seuraisi vain sellaisia ympäristöjä, joissa on hyvä olla?

 

Kulttuuriekosysteemi tuottaa myös toiminnallisia luonnollisia ryhmiä (kuten vaikkapa paikallinen kulttuurikollokvio PorvooX.)

Demos Helsinki -julkaisusta Ryhmien voima: eli kuinka yhteisöt luovat kysyntää kestävälle liiketoiminnalle, olen napannut neljä sitaattia, jotka mielestäni kuvaisivat hyvin myös kulttuuriekosysteemimme synnyttämien saarekkeiden eli ryhmien olemusta.

1) ”Vapaan ryhmän rakenne ja toiminnan epämuodollisuus huolehtii siitä, ettei hallinnoitavaa juurikaan kasva.”

– Kommenttina tähän, että yhteinen motivaatio ja aito tunnelma ohjaa monta asiaa itsestään, missä turha byrokraattisuus muuttuu lähinnä humoristiseksi.

2) ”Merkityksellinen ryhmä kertoo ihmisestä jotain hänelle itselleen”

– Mehän katselemme, ymmärrämme ja heijastelemme toisiamme ja niin opimme.

3) ”Oikeassa ja yksilölle merkityksellisessä sosiaalisessa kontekstissa voidaan saavuttaa muutoksia totutuissa toimintatavoissa jopa nopeallakin aikavälillä. ”

– Tätä voisi kuvailla positiiviseksi koukuttamiseksi kulttuurin ymmärtämiseen, nauttimiseen sekä tuottamiseen.

4) “Hanke ei ole yhteinen siten, että kaikki uskovat samaan asiaan tai ovat samaa mieltä kaikesta, vaan siinä että siitä neuvotellaan yhdessä (Etienne Wenger )”

– Ryhmät eivät estä yksilöllisyyttämme vaan keskustelu yhteisistä tavoitteista on ryhmää vahvistava voima. Siinä avain on tuo aito ja avoin dialogi, joka näinä poliittisen kahtia jakautuneisuuden aikoina on aivan erityisen tärkeää.

 

Kulttuuriekosysteemi on bändi:

 Todellista yhdessä tekemistä voisi kutsua bändi-filosofiaksi, koska bändi on aina intoon ja vapaaehtoisuuteen perustuva ryhmä, jossa tavoitellaan kuumeisesti yhteistä synergiaa ja klangia. – Bändi on yhdessä tekemisen brändi! Se edustaa vapaata ja luovaa yhteisöllisyyttä. Ja bändi on myös oiva vertauskuva kulttuuriekosysteemillemme, koska se sisältää kaikki yhdistelmät ja kokoluokat: megaorkat sekstettien ja triojen kautta sooloiluihin, missä kaikki ovat toisistaan riippuvaisia ja samalla vastuussa, koska kaikilla on yhteinen maali. – Ja vanha hokema, mutta tosi: Bändi on enemmän kuin osiensa summa – aina! Muutenhan se ei olisi bändi.

Hyvässä bändissä saa myös tehdä virheitä. Yhteisön luottamus kestää sen ja ovatpa virheet usein jopa uuden edellytys, kuten Miles Davis on sanout: ”Do not fear mistakes. There are none”. Milesin ajattelussa musiikillisen virheen tai paremminkin sattuman toiston myötä saattaa syntyä täysin uusi juttu: se meidän juttu. Luonnon ekosysteemeissäkin tapahtuu ”virheitä” eli variaatioita, jotka synnyttävät uutta ja johtavat moninaisuuteen. – Porvoon kulttuuriekosysteemiä voisikin visioida kaikkien sektorien ja taiteiden väliseksi fuusiobändiksi, jossa klangina on: kuin oltaisiin tekemässä samaa biisiä!

Yhdessä tekeminen on siis yhteistyötä ja avunantoa ja kulttuuriutilitarismi olisi toimea yli yksityisen onnellisuuden kohti kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yksittäinen henkilö jäisi jotenkin onnesta paitsi. Mikä siis on sellainen onnellisuutta lisäävä hyvä teko? Eräs profeetta Mohammed kuvaili aikoinaan asian näin: ”Hyvä teko on sellainen, joka loihtii ilon hymyilyn toisen kasvoille.” – Juuri tuo toisen ihmisen hymy, silmiä avaava oivallus tai kyyneleen tuova elämys on se suurin palkinto. Tuo onni palaa lähettäjälleen aina ja vieläpä jalostuneempana. Elävä kulttuuriekosysteemi on koko kaupungin kokoinen hymy, joka on elävää energiaa eli sitä mitä olemme, tiedämme, taidamme; missä ihminen on elävä ihmistä varten – monikulttuurisesti ja monikielisesti!

 

Kulttuuriekosysteemi tuottaa kulttuurikonsepteja

Oivana esimerkkinä uudesta kulttuurikonseptista oli Panu Varstalan synnyttämä Kokonniemi kuntoon –projekti, joka yhdisti hienosti kulttuuri- ja liikuntatoimen sekä kokosi kaupunkilaisille mieluisan hankkeen ympärille kaikkien sektorien ja alojen taitajia ja tukijoita. Vastavuoroisesti projekti pusersi ulos kulttuurisisältöjä ja elämyksiä aivan kuten kasvisto tuottaa meille elintärkeää happea, jos vain pidämme siitä huolta.

Tällaisen yhteishyvän projektin ominaisuutena voisi olla kaksisuuntaisuus eli tukimallit myös vastakkaiseen suuntaan emohankkeesta alkuun päin. Se voisi olla tukitapahtumien auttamista ihan käytännössä tarjoamalla esim. fasiliteetteja, laitteistoa tai hiukan tuotannollista tukea ja asiantuntijuutta eli voitaisiin konseptoida yleinen tukipaketti tukijoille. Siinä kaikki voittavat, kun yhteinen kattohanke saa kerättyä lisärahoitusta, mikä toisaalta generoi lisää kulttuuritapahtumia kaupunkiin. Yhteisöllisyys kasvaa ja kulttuuriekosysteemimme voi hyvin.

Toisena esimerkkinä voisi olla vaikkapa Taidetehtaan ympäristön osallistava matalan kynnyksen kulttuuritoiminta, joka yhdistettynä kulttuuritilaisuuksiin, näyttelyihin ja konsertteihin on myös juuri sellaista kulttuuriekologista toimintaa ja konseptointia, jossa otollisissa olosuhteissa tekeminen johtaa taiteeseen ja taide tekemiseen hyvinkin helposti. Se on torikulttuuria, jonka soisi leviävän muillekin toreille ja turuille pottumyynnin oheen vaikka joka ikinen päivä. Siinä lätkäistään monta kärpästä yhdellä iskulla, se on happening muun taiteen ja tekemisen äärellä ja niiden kanssa interaktiossa. Se on kuin linnunpönttö puussa: ensin se nikkaroidaan, sitten haetaan sille sopiva paikka ja lopulta odotellaan, että sen laulava asukas saapuu ja asetutaan kuuntelemaan. – Ehkä teen toisenkin, miettii linnunpöntönrakentaja vai pitäisiköhän alkaa laulaa?

 

Kulttuuriekosysteemin yhdessä tekeminen synnyttää tarinoita

FT, Pekka Uotilan julkaisussa Kulttuuri Kyydittää, kulttuuriekosysteemi ja matkailu, hän puhuu tarinoista:

”Kulttuuriekosysteemi sisältää lukuisia narratiiveja joiden avulla kokemukset järjestetään ajassa eteneviksi tapahtumiksi. Ekosysteemin ajallinen ulottuvuus tehdään kommunikoitavaksi ja ymmärrettäväksi tarinoiden avulla. Kokemuksena ja kertomusten näkökulmasta kulttuuriekosysteemi on monien narratiivien eepos.”

– Ja tuon eepoksen kirjoitettuaan, muurahaiskekomme laumaäly on taas kasvanut uusiin mittoihin ja jokainen yksittäinen kulkija liikkuu kokemusta rikkaampana. – Ja mitä kulttuuri on, mitä taide on: se on juuri tarinoita ja elämyksiä. Kulttuuriekosysteemi tuottaa kertomuksia, joita ihmiset synnyttävät yhdessä.

Vielä toinen sitaatti Pekka Uotilalta: ”Narratiivisuutta käytetään myös tulevaisuuden kuvauksissa. Suunnittelu ja pitkän aikavälin visioiden työstäminen perustuu kuviteltuihin tekoihin tulevaisuudessa. Esimerkiksi muotoilussa käytetyssä visioivassa tuotekonseptoinnissa skenaarioilla tarkoitetaan vaihtoehtoisia kertomuksia mahdollisista tulevaisuuden maailmoista.”

– Yhdessä me siis haaveilemme ja rakennamme tulevaisuuden visiota, kertomusta Porvoosta, onnellisuuden kulttuuripääkaupungistamme, missä asiat tapahtuisivat lopulta luonnollisesti kuten kunnon ekosysteemissä kuuluukin!

Päätän yhteisen kulttuuriekosysteemimme ruodinnan huomautukseen sen yksitäiselle ihmiselle eli happeningtähti, rocklaulaja/säveltäjä ja näyttelijä Nicon ajatelmaan:

”Ajatuksesi ja kuvittelukykysi voivat olla sinulle siunaukseksi tai onnettomuudeksi. Liitä niihin toivo ja luottamus hyvään. Silloin ne auttavat sinua elämään.”

 

(Stilisoitu 5.3.17 alustuksestani Taidetehtaan säätiön järjestämässä Porvoon Kulttuurifoorumi 3:ssa 9.6.2015)